eMuseo

Kuvia ja tarinoita suvun vanhoista tavaroista.

Kalajuttu yli sadan vuoden takaa

Tehtaanhoidon ja kirjanpidon vuoksi ei isältä (Ernst Julius Bähr, ABB) juuri liiennyt aikaa metsästykseen ja kalastukseen. Niistä pitivät huolen hänen veljensä, joita aina oleili heidän luonaan, välistä kaksikin kerrallaan.

Varsinkin kevätkalastus antoi runsaasti saalista ja ruoka-aittaan karttui täydet määrät suolakalaa omaan ja palkollisten pöytään. Kun laitumet ja heinämaatkin olivat hyvät, Kimingin ajat olivat todellisia runsauden vuosia.

Kalastuksesta muistuu mieleeni, että Janne (Jobben-)setä (Johan Adolf ”Jobben” ABA) mennessään kerran keväällä kokemaan vanhemmanpuoleista katiskaa huomasi siellä niin kamalan otuksen, ettei hän uskaltanut yrittääkään ottaa tätä haaviin. Se oli aivan liikkumaton, mutta jos se olisi kertaakaan iskenyt voimakkaalla pyrstöllään, se olisi saattanut hajottaa koko mädäntyneen liisteikön sekä mennyt ”sen veeken”. – Setä sieppasi pyssyn selästään ja ampua paukautti petoa otsaan. Hauki meni tainnoksiin, keinoteltiin veneeseen ja rantaan tultuaan setä pujotti sen rassiin käyttäen välineenä pyssynpiippua. Kun hän nosti tuon votkaleen olkapäälleen riippumaan, veti pyrstö maata. Setähän ei ollut pitkä mies, mutta sittenkin… Kun kala makasi keittiön lattialla eräs piika, jolla oli isot miehen pieksut jalassa, potkaisi sitä kuonoon. Samalla hauki loksautti kauheaa kitaansa ja pieksun kärki jäi hampaiden väliin. Siinä sitten seisoi piika-parka jalka kahleissa kunnes hauen suu väännettiin auki rautakangella. Olivat ruukin muijat yrittäneet sitä haukea keittää, mutta se ei ottanut pehmetäkseen ja maistui vain lahopuulle.

Myös vesilintuja ammuttiin kosolti, kerrankin miehet retkeltä palatessaan paiskasivat emännän eteen pyykkikopallisen. Äiti kertoi aivan säikähtäneensä sitä runsauden pulaa, sillä reksauksen (umpiointi) taitoa ei silloin tunnettu.

 

Ukkini Edvin Ossian Vaajakallio (vuoteen 1906 Bähr, ABB_I) kirjoitti aikanaan ylös lapsuutensa ja sukunsa vaiheita ja tarinoita. Alkuperäiset lienevät Jorma Vaajakallion (ABB_IC) perikunnan hallussa, mutta ainakin osan niistä on isäni kirjoittanut puhtaaksi. Kalajutun aikaan iso-Ukkini Ernst Julius toimi Kiimingin rautaruukin isännöitsijänä. Tämän ja monta muuta tarinaa löysin isäni jälkeenjääneistä papereista.

Hyvää Kesää ja sopuisaa kalaonnea kaikille!

Paula Virmasalo (ABBI_Gb) m

 

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments

Lapsuuden muistoja: Kultaharava ja helminauha

Kuvassa Antamo Vaajakallio vaimonsa Mairen kanssa kesällä 2006.

Vanhetessamme unohdamme lähiasiat helposti, mutta kaukaisen lapsuuden tapahtumat säilyvät muistissa niin, että ne suorastaan näkee, kuten tämänkin tapahtumasarjan.

Kesä vuonna 1925 oli kaunis ja lämmin. Olin vajaa viisivuotias pellavapää. Perheellä oli kesähuvila Järvenpäässä. Kookkaanpuoleinen pyöröhirsihuvila lasiverantoineen oli – ehkä hyvinkin vain pari vuota aikaisemmin – siirretty Terijoelta. Tuvan katossa riippui likaisenvalkoinen vanhanaikaisen kierteinen sähköjohto, jonka päässä oli messinkinen lampunpidin, armatuuri. Permanto oli maalaamatonta lautaa, jossa säännölliset naulankantarivit kertoivat lattiapalkkien paikat. Seikka, jolla on oma osuutensa tarinassa.

Vaikka Liinamammalla oli ollut kissa-astma jo pikkutytöstä asti, meillä oli kissa. Essu pelkäsi kamalasti ukkosta. Ja pelkäämistä piisasi, sillä ukonilma rakasti kesäpaikkaamme. Kun ensimmäisen kerran jyrähti, Essua vietiin sängyn alle. Siitä näkyi vain takapuoli ja hermostuneesti vispaava häntä. Kattiparka sai olla sängyn alla harva se päivä.

Taas oli ukonilma ja taivas savenharmaa. Vettä tuli kaatamalla. Istuessani näin katosta riippuvan sähköjohdon, jossa ei ollut lamppua. Sähkövirta meillä kyllä oli. Äkkiä kuului kova jyrinä. Katselin hämmästyneenä, kun lampun pitimestä levisi kuin loistavista kultalangoista muodostunut haravapurkaus. Se valui lattialle ja hävisi naulankantoihin. Kaikessa vaarallisuudessaan tämä ihmeellinen tulitanssi oli minulle, pienelle pojalle, sadunomainen ilotulitus, joka piirtyi tarkoin muistin kuvastoon. Arvelen, että tuo tuliharava hentoine mutta loistavine säkeineen käsitti parikymmentä purkausvanaa, jotka viipyivät näkyvissä sekunnin verran, kadoten lähimpään maakosketukseen, lattian rautaisiin naulankantoihin.

Livahdin ison kolmiruutuikkunan ääreen. Minulle, jonka naama ylsi juuri mukavasti ikkunalaudan yläpuolelle, se oli suosikkipaikka. Oli pimeää, vaikka oli keskipäivä. Sade valui rankkana ilmeettömältä taivaalta. Äkkiä salama iski valtavan räjähdyksen tavoin alas tyhjälle heinäpellolle. Näin jotain, jota en koskaan aikaisemmin enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt. Taivaan ja myrskyisen maiseman halkaisi jättimäinen helminauha: todellakin, sarja loistavia, pyöreitä huikaisevan kirkkaita erillisiä tähtiä säännöllisin välimatkoin. Tämä luonnon hohtava jättiläisommel yhdisti toisiinsa maiseman kaksi puoliskoa. Se viipyi juoksevana nauhana silmissäni, ilmeisesti verkkokalvon jälkikuvana. Tänäkin päivänä tuo kuva ilmestyy näkökeskukseeni, johon se tallentui yli 80 vuotta sitten. Olin nähnyt jotain ihmeellistä ja tuiki harvinaista, jota vain harvalle onnelliselle on suotu: helminauhasalaman.

Antamo Vaajakallion muistelu kotonaan Muuramessa 2007
(1920-2008; Sininen kirja: taulu V B 91; uusi merkintä AAB_IG)

(alkuperäisestä tekstistä toimittanut Paula Virmasalo)

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments
Neljän sukupolven yhteinen kastemekko

Neljän sukupolven yhteinen kastemekko

Kastemekko on valmistettu Tampereella J. Tirkkosen lanka-ja kangaskaupassa vuonna 1910 Karkun silloisen kanttorin Kaarlo Bährin (AEA_J; 1880-1936) ja puolisonsa Hilja s. Lehtosen (1886-1962) tyttärelle Ailille (AEA_Ja).

Mekossa on sittemmin kastettu kanttorin lasten Ailin ja Antin (AEA_JB) jälkeläiset. Helmaa koristavat kaikkiaan siinä kastettujen 23 lapsen vaalean punaisella ja vaalean sinisellä kirjaillut nimikirjaimet ja vuosiluvut. Kastemekko on luovutettu Tyrvään seudun museon kokoelmiin.

Kaarlo Bähr on oluttehtailija Frederik Carl Christian Bärin (AEA; 1841-1882) ja puolisonsa Maria Louise s. Gelanderin (1842-1923) poika. Christian Bär muutti Suomeen vuonna 1861 Kööpenhaminasta.

 

Kastettujen lasten nimikirjaimet on kirjattu puvun helmaan

       

Nimikirjaimet puvun takahelmassa

1910 Karkku Aili Mirjami Bähr (Salminen), k. 1995 Lohjalla
1912 Karkku Eino Kaarlo Antero (Antti) Bähr (Marjamo), k. 1992 Porissa
1916 Karkku Erkki Lennart Bähr (Marjamo), kaatui 1940 Vuosalmella
Sukunimi Bähr suomennettiin vuonna 1935 Marjamoksi.

Aili Salmisen (s. Bähr) sukuhaara, nimikirjaimet keskeltä oikealle

1938 Ritva-Liisa Salminen (Havas)
1943 Veikko Juhani Salminen
1951 Ilkka Tapani Salminen
1967 Anssi-Pekka Havas
1970 Riku Markus Salminen
1977 Inna Kristiina Salminen
1990 Hanna-Riikka Sofia Havas
1995 Rudolf Lauri Akseli Salminen

Antti Marjamon (ent. Bähr) sukuhaara, nimikirjaimet keskeltä vasemmalle

1942 Erkki Antero Marjamo
1943 Sirkka Kyllikki Marjamo (Vuorenhela)
1947 Aili Marketta Marjamo (Koivisto)
1962 Juha Antero Marjamo
1968 Laura Johanna Marjamo
1968 Antti Samuli Vuorenhela
1971 Mikko Akseli Vuorenhela
1971 Markku Kalle Antero Koivisto
1974 Päivi Marketta Koivisto
1977 Pipsa Elina Koivisto
1981 Tuula Elina Vuorenhela
1993 Antti Juhani Elias Marjamo

Lähde: Ritva-Liisa Havas

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments
Jouluaatto 130 vuotta sitten

Jouluaatto 130 vuotta sitten

Kuvassa Ernst Julius Bährin poika Edvin Ossian Vaajakallio
(Sininen kirja
IV B/36; sukututkimusrekisterin uusi merkintä ABB_I ) ,
joka tarinamme aikaan oli vasta 14-vuotias lyseolainen.
Kuva Jukka Vaajakallion kokoelmat.

Joulun viettoa Rantakadun varrella
– Jouluaatto Jyväskylässä satakolmekymmentä vuotta sitten

Kaupungin sanomalehti oli ilmestynyt juuri sopivasti edellispäivänä, torstaina 23. joulukuuta. Se kertoi, että ilma oli kirkas, pakkasta aivan mukavasti kuusi astetta. Sää oli matalan paineen jälkeen paranemassa ja oikea joulupakkanen syntymässä. Tuuli oli etelässä ja joulukirkkoon lähdettäessä olisi rekikeli.

Vuoden suurin juhla oli tulollaan. Maalaisten  Paloapuyhtiön asiamies Ernst Julius Bähr (sukututkimusrekisteri uudistettu merkintä ABB), entinen ruukinpatruuna, oli juuri noussut kahvipöydästä ja vetäytynyt työhuoneeseensa. Talo oli joulun saapuessa hiljainen, sillä maakauppiaiden pojat, joita oli useampia täysihoidossa ja jotka saivat patruunalta oppia kirjanpidossa, olivat menneet jouluksi kotiinsa.

Ernst Julius oli vetänyt hartioilleen nuuskanruskean kotitakkinsa, täyttänyt pitkävartisen helmiompeluilla koristellun merenvahapiippunsa ja syventynyt eiliseen sanomalehteen, jossa oli paljon intresanttia luettavaa. Jo etusivulla oli kookas ilmoitus, jossa ”Jyväskylän Kauppa-Yhtiö tarjoaa kaikenlaisia väkijuomia suuresti alennettuun hintaan, koska viranomaiset ovat päättäneet toistaiseksi lopettaa väkijuomain kaupan kaupungissa. Samalla huomautamme arvoisalle yleisölle, että se hyväntahtoisesti ostaisi nyt tulevan vuoden juoma-tarpeet.” Vai koko vuoden viinat! Kelläs nyt niin paljon rahaa olisi, että koko vuoden…

Ernst Julius imaisi piipustaan makeat savut ja vaipui muistoihinsa. Neljä vuotta hän oli asunut perheensä keralla täällä Jyväskylässä, no jaa, vakuutusalalla paremman puutteessa. Hän oli ollut raudan valmistaja koko pienen ikänsä. Jo 18-vuotiaana, heti naimisiin mentyään, hän oli ollut Karstulassa Kimingin ruukin hoitajana isänsä langon, Gustav Adolf Wasastjernan palveluksessa, ostanut sitten serkkunsa kanssa puoliksi Inhan ruukin konkurssipesän Wasastjernalta ja takonut siellä Ähtärissä kankirautaa kolmatta vuosikymmentä. Silloin hän oli ollut nuori ja voimissaan ja kauppa kävi hyvin. Mutta sitten järvimalmi huononi, raudan laatu kärsi ja vaikeuksien lisääntyessä Inhasta oli luovuttava. Nyt hän oli täällä, velkansa maksaneena, toimeen tulevana ja jaloillaan, mutta välillä, tulirakkoepidemian vietyä nuorelta perheeltä viisi lasta, oli kyllä oltu kuin vasaran ja alasimen välissä. Nyt Ernst Julius tarkasti palomuureja ja opetti kirjanpitoa, nyt oli hänenkin kohdallaan ”rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto”.

Ernst Julius oli puolessa välissä kuuttakymmentä, iso, harteikas mies, jonka tuuhea poskiparta oli harmaantunut. Hän asui Rantakadulla Söderströmin talossa vaimonsa Anna Louisen ja nuorimman poikansa kanssa — Edvin Ossian oli nyt 14-vuotias ja kävi Lyseon neljättä luokkaa.

Ernst Julius taittelee lehden kokoon. Nythän on aatto, juhlista jaloin! Hän nostaa vanhan, ruotsalaisen raamatun esille ja lukee perheelleen jokajouluisen evankeliumin: ”Ja tapahtui sinä päivänä, että koko maailma oli verolle pantava…” Vaimo ja poika kuuntelevat vakavina, ja kotiapulainenkin kuuntelee vaikka ei tule ruotsalaisesta tekstistä hullua hurskaammaksi.

Sitten kokoonnutaan aterialle. Tarjottavaa on vaikka kuvernöörin syödä, sillä edustuspäivällisten teko oli aikanaan patruneskalle jokapäiväistä puuhaa. Kaikki on huolella valikoitua. Köksäkin saa kulauttaa maarianheinällä maustetun subrovkaryypyn kinkun kanssa isännän kohottaessa lasin koko perheelleen poikaa ja keittiöapulaista myöten. ”Hyvää Joulua teille kaikille!” Olihan hän Östermyyran ruutitehtaan tynnyriosaston mestarin poikana myös täydellisesti suomen kielen taitoinen.

Syödään hartaasti ja hitaasti nautiskellen kinkkua, kotitekoista lipeäkalaa, kaikkia niitä hörtymiä, joita kaupungin kauppiaat ovat onnistuneet haalimaan krakmandeleita ja ruukkurusinoita myöten.  Edvin Ossian taistelee riisipuuronsa kanssa – siinä on soosina viskunasoppaa. Taisi käydä, että silmät söivät enemmän kuin vatsa vetäisi. Mutta kaikki oli syötävä, minkä oli eteensä saanut. Niin oli opetettu.

Ernst Julius tuntee nuortuvansa, mutta muistaa kyllä rajansa. Hänellä on niin sanottu ”dåligt ölsinne”, huono viinapää, ja siksi vain hieno punerrus poskipäissä kielii, että Baccuskin on osansa saanut. Ilta kuluu leppoisasti kuusen kynttilöiden loisteessa. Kun lahjat on jaettu, saatu ja kiitelty, perhe hajaantuu kukin taholleen loppuiltaa viettämään, kuka Runebergin tai Dickensin kirjalliseen seuraan. Patruuna itse nauttii jokailtaisen rommitotinsa tavallista juhlavamman tunnelman vallitessa.

Perhe valmistautuu menemään varhain maata, sillä aamulla pitäisi joutua ajoissa uuteen kirkkoon. Sinne on Rantakadulta onneksi lyhyt matka, vain korttelin toiselle puolelle.

Ulkona tuuli tyyntyy ja pakkanen kiristyy. Kuun sirppi katselee Jyväsjärven rannalla jouluvaloissa kimaltavaa kaupunkia. Jossakin sarana narahtaa, ovi kolahtaa. Sitten kullanhohto vähitellen himmenee ja sammuu verkalleen. Jäältä kuuluu räsähdys ja vonkaisu, kun railo aukeaa. On Jouluyö. Jyväskylä nukkuu.

Joulunviettoa Rantakadun varrella -tarinasta
sukuseuran kotisivuja varten toimittanut Paula Virmasalo

TALLUKOITA JA TANSSIKENKIÄ
antamoisia vanhasta Jyväskylästä
Antamo Vaajakallio
Minerva, Kopijyvä Oy,  Jyväskylä 2004

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments

Ensimmäinen sukututkimusjulkaisu 1960 – 1961

Bähr – Bär – Baehr -suvun sukututkimus

Pääjohtaja Kaarlo Kalliala, joka toimitti 1960-1961 ensimmäisen sukututkimusjulkaisun Bähr-Bär-Baehr suku Suomessa on tehnyt valtavan työn kootessaan lähes itse koko aineiston. Julkaisu kattaa ajanjakson 1765 – 1961 ja sen arvoa nostavat erityisesti ne eloisat ja terävällä huomiokyvyllä piirretyt henkilökuvaukset, jotka tekevät julkaisusta niin elävän. Kuvaukset on sellaisenaan siirretty n.k. Siniseen Kirjaan.

Tankalaiset lähteet
Kotiseutuyhdistyksen sukututkijat

Posted by Irina Baehr in eMuseo, Uutiset, 0 comments

Kahden sukuhaaran kantaäiti Sofia Elisabet

Laihialaisen nimismiehen tyttärestä, Sofia Elisabet Jernbergistä (1802-1881) tuli Bähr-suvun kahden sukuhaaran kantaäiti hänen mentyä naimisiin 28-vuotiaan Nikolai Ernst Bährin (1800-1857; sininen kirja II AB/3, uudistettu merkintä AB ) kanssa marraskuussa 1828.

Tynnyrimestarin kisälli Nikolai Ernst oli muuttanut vuotta aiemmin Kööpenhaminasta Suomeen työnjohtajaksi Östermyran (Seinäjoen) ruutitehtaan tynnyriosastolle, sen omistajan,  patruuna Gustaf Adolf Wasastjernan kutsusta. Sofia Elisabetin sisar oli naimisissa Wasastjernan kanssa, ja näin tuli miehistä langokset, mikä oli omiaan nostamaan Nicolai Ernstin sosiaalista asemaa.

Nikolai Ernst ja Sofia Elisabet saivat seitsemän lasta.  Näistä vanhimman Johan Adolfin (1829-1896) eli Jobben Bährin lapsista muodostui Alavuden sukuhaara (A) ja toiseksi vanhimmasta pojasta  Ernst Juliuksesta Inhan sukuhaara (B). Kolmannen eli Ruoveden-sukuhaaran (C) muodostavat Nikolai Ernstin  veljenpojan, olutmestari Fredrik Carl Christianin jälkeläiset.

Leskeksi  vain 55-vuotiaana

Lainaan tähän ukkini Edvin Ossian Bährin (vuodesta 1906 Vaajakallio)  1940-luvulla kirjoittamaa muistelua, joka on julkaistu sukumme Perhe-albumi -kuvakirjassa :

”.., tynnyrimestarin puoliso oli uuras ja puuhaava perheenemäntä,  jonka erikoisominaisuus oli ’skräädätä’ ruoka-aineista, savustetusta siankinkusta ym. niin paljon, että ne pakkasivat hupenemaan hänen käsissään  hyvin vähiin. Mutta mitä jäi sen hän käytti säästeliäästi ja viisaasti.
Leskenä hänen piti olla poikainsa luona, miten vain itse halusi. Vähät hän kuitenkin viihtyi muualla kuin Inhan avarissa suojissa, Ernst Juliuksen luona, missä hänellä poikansa anopin Katharina Wahlsbergin kanssa oli yhteinen kolmi-ikkunainen hyvin kalustettu huone. Nuorempana hän näistä kahdesta vanhuksesta puuhakkaana otti hoitaakseen huoneen siistimisen, luuttusi lattian ja raaputti patapuukolla lattianrakoja vahingoittaen täten maalia ’skräädäämisinnossaan’. Kun hänen miniänsä Lovisa pyysi ettei hän raaputtaisi pois maalia, tiuskaisi hän: ’int´ kräpar ja´ målningen – skiten skräpar ja´!” (Kun skid tanskalaisen suussa merkitsee likaa yleensä, lienee sanan ruotsalainen merkitys mummon aivoissa lieventynyt).
Vielä vanhoilla päivilläänkin hän oli kepeäjalkainen, oikukas ja katkeramielinen kuvitellen syövänsä armoleipää huolimatta siitä, että kumpaakin mummoa kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Suuren perheen emäntänä tottuneena määräämään hän ei voinut sulattaa sitä, ettei tässä talossa kaikki käynyt hänen nuottiensa mukaisesti. Siksi hän väliin ilman syytä murjotti. Silloin nenänpään muutenkin loistava väri syveni, ryppyiset kasvot venähtivät ja kävivät yhä ränstyneemmän näköisiksi; taisi joskus kiukun ja katkeruuden kyynelkin niitä pitkin vierähtää. Mutta ohimeneviä nämmä kohtaukset olivat. Miniän valoisa hymy ja ystävällinen kutsu: ’farmor ä´ go o´ komma o´dricka kaffe’ tasoitti rypyt ja päivä pilkahti pilvien raosta. Sellaisina hetkinä hän saattoi sukkaa kutoessaan vieläpä laulaakin lapsille esim. näin:

Jägaren i sin grönä tröja
kan också mycken kärlek röja.
Fastän han synes grym till mod,
Kan han dock vara mild och god.

Itse hän halusi hankkia itselleen neularahoja valmistaen ja kaupaten kaikenvärisistä silkki- ja samettitilkuista seinälle ripustettavia kellotyynyjä ja koreilla reuna-punonnaisilla varustettuja, hiekalla täytettyjä neulatyynyjä. Kun Vaasan rataa 1879 alettiin rakentaa ja Nääsin salmen, nykyinen Tuomarniemen metsänvartijakoulun lähellä rakennettiin siltaa, aukeni puuhakkaalle farmuurille uusi mahdollisuus pikkuansion hankintaan. Silloin istui hän päivät pitkät pesten rantakiviä kananmunan kokoisista kahden nyrkin suuruisiin saakka. Puhtaaksi pestyt kivet lastattiin isoon veneeseen ja soudettiin siltarakennukselle, missä niitä ostettiin betoniin sekoitettaviksi.
Vaikka hän viihtyi parhaiten Inhassa, kaipasi hän sentään välillä vaihtelua, ja silloin hän huolellisesti peitettynä kyydittiin Röysköön Alavudelle vanhemman poikansa Jannen  (Jobben) luo. Tämä vierailuhalu heräsi heti talvella, kesäisin Inhan kaunis luonto piti vanhuksen lumoissaan niin ettei hänen sieltä tehnyt mieli poistua. Erään Alavudella olonsa aikana hän kääntyi sairaaksi eikä hän enää siltä tautivuoteelta noussut.
Hänen maallisen vaelluksensa päättyessä n. 75 vuoden vanhana hänet haudattiin Alavuden hautausmaalle. Maahanpanijaisissa oli tämän kirjoittaja vanhempiensa mukana 8-vuotiaana ja ahdettiin kyltymiseen saakka täyteen saframipullaa, talon Fanny-rouva kun oli alkanut harjoitta ammattileipurin tointa.  Tällainen muisto minulla on näistä maahanpanijaisista, mihin liittyy lisäksi talon emännän lakkaamaton puhetulva ja hihittävä nauru.”

Sofia Elisabethin hautajaisiin osallistuessaan, maaliskuussa 1881, ukkini oli 8-vuotias, mutta Sinisen kirjan mukaan Sofia Elisabeth oli kuollessaan 79-vuotias  ̶  tuossa kohtaan Ukin muistelu oli epätarkka.

Paula Virmasalo

Lähde: Sininen kirja ja Perhe-albumi

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments
Gösta Baehrs brev från Sibirien till systrarna

Gösta Baehrs brev från Sibirien till systrarna

 Gustav Adolf Baehr 
Sininen kirja taulu IVA 27, sukututkimusrekisteri uusi merkintä ABA_K
7.12.1878 Alavus – 9.11.1914 Sahalin, Ryssland

Evelina (gift Holm), Anna (gift Stenbäck), Ellen (Elli Maria/Glada moster), Edith (gift Neu), Pikku-Julia (Lilli/gift Häyrynen) som var Johan Adolf/Jobben Bährs barn från hans första äktenskap med Karolina (Liina) Elisabeth Grönfors.

Min morfar Gustaf Adolf Baehr skrev detta brev innan han gifte sig med generalsdotter Valentina Vladimirovna Lawjagina och fick år 1905 dottern Lilly Julia. Pastor Granö som nämns i brevet blev sedan min mammas Lilly Julia Baehr-Alexandrowskys gudfar.

Brevet är utgivet i original på Bär/Bähr -sukuseura ry:s hemsidor med min tillåtelse. Varje form av kopiering av denna brevtext är förbjuden.

Irina Baehr-Alexandrowsky

”Kolonia den 12.11.1902

Kära syskon! / Hvarenda en/

Äntligen får jag i lugn och ro sätta mig på bordshufvudet att skrifva något om min resa och om Sibirien.

Då jag kom till P:burg träffade jag där en god vän till mig och jag följde med honom till hans kvarter där jag gästade 2 dagar o. en natt. Jag bestyrde där om mitt pass o.d. och då jag fått allt klart reste jag hvidare klo 3 p.d. Genast från P:burg fick jag ressällskap ända till Omsk. Det var en familj med en liten 11/2 årig gosse. Jag var glad däröfver ty de tycktes vara mycket vänliga. Jag tröttnade dock fort på gossen som tjöt hela tiden. I allmänhet reser man i Ryssarnas rike mycket bekvämare än hos oss. Man måste dock hafva mycket mera tavara med sig än hvad man brukar hafva i F:land till ex. the kanna, glas, smör, ost, korf, bröd o.d. sen sängkläder o.a. Till tidsfördriv dricker man thé och på alla stationer får man på kronans bekostnad hett vatten i sin panna. Allt detta hade jag ej.

Utsigten ända till Ural var kolossalt enformig ty bara slätter såg man öfver allt, här och där någon liten dålig skog. Förbi ryska byar reste man allt med ens och detta var en syn som ni ej kunna föreställa eder. Ej ett viskligt hus någonstädes ty de äro för det mästa af torf. Uralen var nog mycket vacker. Höga vackra berg och i dalen for tåget. Detta var utomordentligt. Sedan kom man till Asien och här började åter de flesta stepperna och de så stora att då tåget passerade där igenom såg man ej annat än kal jord och blå himmel. Sådan var utsigten ända hit fram. I många städer var jag men blott några timmar. Jag sände ju kort från olika ställen hvilka väl framkommit. Storartad var färden öfver Volga. Den bron var af finsk granit och af järn. Närmare 2 km lång. Detta om detta.

Då jag kom till Omsk tog jag in på en af stans finaste hotell och följande dag sökte jag upp Pastor Granö som tog mig hjärtligt emot. Det kändes trevligt att åter få tala finska o. svenska med dem. Då jag suttit en tid steg dit in en herre som presenterades för mig. Det var en finne, magister Pajala. Följande söndag på prästgården blef jag bekant med många finnar. Sedan reste jag tillika med G. hit till Kolonia och stannade nu här. Jag hyrde mig en byggning – 3 rum och ställde upp ett eget hushåll i går. Mag. Pajala bor här med mig. Vi hafva en gammal finsk gumma som förstår hushållet. Hela denna tid har jag ej vetat hvar jag egentligen bott o. därför har det varit svårt att skrifva. Mycket är här egendomligt, här i Sibirien. Till ex. byggningarna af björk, fönstren af skinn, ugnarna af ett ända tegel, kvarnstenarna af trä o.d. Dock vill jag tillägga att de som äro mera förmögna hafva det som vi i Finland.

Kalt o. kallt är här, i dag litet varmare men ack du milde Bonifasius i går hurudant yrväder det var 40° har det varit många gånger. Alla äro så inbyltade i skin, jag dock ännu utan päls. Kölden här känns så fort då det slipper och blåsa från alla kanter ty en rigtig skog finns ej på nära håll. Här på stepperna bo Kirgiserna hvilka vakta sina stora hästhjordar. De äro alltid till häst då jag sett dem. Kosakker ser man här också rida (ej soldater). Här skall jag nu genast ställa upp åt dessa finska byar eget mejeri o. ett och hvarje annat skall jag göra för deras bästa. Jag ämnade först stanna hit för en längre tid men ej gör jag det ändå. Pastor Granö är mycket intresserad af mig och han lofvade skrifva till en annan finsk koloni, vid Altai bergen, vid namn Minusinsk och försöker få arrendera mig ett hemman. Där hörs det vara makalöst vackert och ej så kallt som här. Goda marker äro där äfven. Ägorna äro här ej som där i Finland att det finns bestämda marker för hvart o. ett hemman utan då man får bli en medlem i byn har man jord af alla slag huru mycket man bara vill odla. Skog på samma sätt. Här kostar ej jorden någonting. God är den ty i år tionden får man odla o. ej någonsin gödsla. Det veta de ej af här. Hästar o. kor då man har så kan man utväckla sitt jordbruk till huru stort som helst. Alltid får man goda skördor där. Nu då man kan transportera allting per järnväg så är det en utmärkt affär. Jag är mycket nöjd att jag kommit hit o. rekommenderar för andra det äfven.

Nu naturligtvis i början har jag det mycket svårt att komma till rätta öfver vintern men kanske Gud styrer. Jag har skrifvit till F:land till Ekholm i Hangö om ej han ville ställa upp ett eller ett par större mejerier ty jag har räknat ut att det är en affär som lönar sig kolossalt. Mjölken nästan häften fetare här än där o. kostar året om 6 pi l. Ingen kan här tillverka godt mejeri smör. Jag skall nu genast homma hit i dessa finska byar mejerier o. dit mejerskor från Finland. Husbondeförening, ungdomsförening skall jag med det första försöka få i stånd. Nykterhetsförening är här till namnet och dit skall jag skrifva mig som medlem ej för det att jag är rädd för att falla men för att jag där kan värka något godt för våra Finnar som här länge fått bo utan att någon brytt sig om dem.

De hafva ej alls ännu rusifierats och det komma de ej att göra heller ty nu hafva de skola i hvarje större by samt kyrka o. en egen präst i Omsk /Granö/. Finska tala de sinsemellan o. flästa härfödda kunna ej ens ryska. Nästan alla kan Estniska. Finska folksånger klingar här ofta nog. Dock är det många af dem som fått orätta melodier o. ord. Jag ber dig Ella sända i korsband åt mig de häften som jag lämnade på herr Neus piano. Här hafva de större värde än där. De voro 12 à 13 häften. Nog har väl mina skidor kommit dit o. hvad tyckte Neu setä om dem? Här har jag ej ännu påträffat sådana.

På jagt har jag varit ett par gånger och harar finns här 10 – 30 i en skock att dem får man så mycket man vill. De kosta här 2 à 3 kop stycket. Här om dagen sköto de här i byn en varg. På den jagten behöfver man hästar ty man rider efter dem tills vargen tröttnar. Det räcker en dag. Björnar finns ej här i närheten så mycket. Andra rofdjur finns här och litet.

Denna är en fattig tragt på allting annat också. Ja om deras ladugårds skötsel kan jag berätta ännu att kor, får o. hästar gå ute hela vintern ty de hafva ej här varma stall o. fähus som vi. Jag har öfvertalat en rik bonde här att han i sommar bygger sig dylika af lera ty här finns ej skog/ lite björk men gran o. tall ej på många mil.

Som jag ren har sagt är här ett fält där man kan och bör värka mycket till det goda. Folket här är mycket vänligt o. hålla mig i högt ansäende. Hvarannan söndag håller jag här Gudstjänst ty de hafva så önskat. Nå nu har jag skrivit litet om förhållandena här. Mycket är som har blifvit bort ty det skulle då bli en hel roman. Har du Ellen ren fått farbr. Frans. Edith ville och läsa den och lofvade hämta den då hon reser till stan. Skrifven nu hit till mig ty ni kan väl gissa att brefven äro välkomna. Jag är ju ganska långt borta. Min dag börjar ren öfver 3 ½ tim. tidigare än eder där. Måen nu rigtigt väl. Hälsa alla från oss alla genom

broder Gösta

Min adress är: V Sibir, G-nu Agronomu Gösta Baehr, V St. Kolonija

P.S. Tacksam vore jag om jag finge hitsänd någon kokbok naturligtvis enkel o. billig, el. också beskrifning på några af de vanligaste rätter. Min hushållerska kokar kålsoppa o. egen kålsoppa o. de alla dar. Sänd ej bara 5 st.!”

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments

Jo joutui armas aika – Ilta Koskimies

Ilta Koskimies (Sininen Kirja : Taulu V B 67. Uusi merkintä: ABB_ac)

s. 22.11.1879 Pihlajavesi, Keuruu, k. 9.11.1958, Helsinki

runoilija, suomentaja

isä Julius Bergroth,
äiti Julia Nanny Sofia Bähr (Sininen Kirja: Taulu IVB 28. Uusi merkintä: ABB_a)

Löysin tämän käsikirjoituksen äitini Aulikki Lappi-Seppälän (o.s. Koskimies) jäämistöstä jokin aika sitten. Jos se on joskus julkaistu, mahdollisesta julkaisemisesta on ainakin melkoisesti aikaa. Olen toimittanut käsikirjoitusta hyvin keveällä kädellä, lähinnä päivittänyt muutamien sanojen oikeinkirjoitusta ja ottanut kantaa pariin poistettavaksi aiottuun kohtaan, jotka olen palauttanut tekstiin.

Jyrki Lappi-Seppälä

Ilta Koskimies:
JO JOUTUI ARMAS AIKA

Kuin eilisen muistan vielä sen päivän toistakymmentä vuotta sitten, jolloin lääkärin suusta kuulin mieltäni miltei järkyttävän määräyksen lähteä pariksi kuukaudeksi etelään, Italiaan. ”Mahdollisimman suuri ympäristön vaihdos on välistä paras lääke, joka uusii ihmisen sielun ja ruumiin voimat. Ei muuta kuin lähtöpuuhiin, ja onnea matkalle.”

Ensin tuntui kuin tuollainen matka minun kohdaltani olisi sula mahdottomuus. Vihdoin kuitenkin, monen puuhan ja pulman jälkeen, eräänä kylmän kylmänä talvipäivänä alkoi kuin alkoikin se matka parin muun suomalaisen seurassa. ”Hyvästi, armas synnyinmaa.” Paksua jäätä murtavassa laivassa Mälarin kauniiseen kaupunkiin, junassa halki Etelä-Ruotsin, edelleen Saksan läpi yhä vain ”suven suuntaan”, puhki Alppien, kunnes eräänä ikimuistettavana aamuna junailijan suusta kajahti jännityksellä odotettu: Rooma. Olimme saapuneet matkan ensimmäiseen päämaaliin. Se oli kuin satua.

Helposti viehättyisin nyt kertomaan monesta, milloin ylevästä milloin huvittavasta yksityiskohdasta matkan varrella eri kaupungeissa, mutta tämän kirjoituksen puitteessa se ei voi tapahtua; kenties toiste voin esittää niistä pienen poimielman.

* * *

Meitä oli viisi suomalaista tavannut toisensa Firenzessä, eri tahoilta etelämpää saapuneina, kaikki jo paluumatkalla kotimaahan. Monta päivää olimme aamusta iltaan kulkeneet katselemassa ja ihailemassa tämän kaupungin kuuluisia taideaarteita, vuosisatoja sitten siellä asuneiden ja vaikuttaneiden suurten mestarien käsialoja: milloin taidekokoelmissa maalauksina ja veistoksina, milloin jonkin kirkon tai muun monumentaalisen rakennuksen ylevissä muodoissa, milloin muistopatsaina kaupungin monien aukioiden (piazza) kaunistuksena. Kuten tiedämme, mainitaan Firenzen yhteydessä nimet sellaiset kuin Michelangelo, Leonardo da Vinci, Dante, Botticelli, Giotto ja Medici-suvun eri jäsenet vain muutamia mainitakseni. Silloisen päiväkirjani lehdeltä luen merkinnän: ”Tätä kirjoitan Danten patsaan luona, ja äsken osoitti oppaamme meille sen paikan, missä Jumalaisen näytelmän kirjoittaja kirkkotiellä tapasi kainon Beatricen.” Ja toinen sivu kertoo: Tänään on Savonarolan polttokuoleman muistopäivä 23. toukokuuta. Sillä kohdalla, missä rovio yli neljäsataa vuotta sitten sijaitsi, on torin kivetykseen hakattu latinankieliset muistosanat, jotka Firenzen kaupunki vuosittain sinä päivänä ympäröi tuoreella kukkaseppeleellä.” Lisäksi olimme käyneet vanhoissa luostareissa ja juhlallisissa pyhäköissä – nekin täynnä taideaarteita – kuunnellen korkeuteen kohoavien kaariholvien hämärässä ihanaa kuorolaulua ja musiikkia, vuosisatain takaisia jaloja säveleitä…

Viimeisen illan Firenzessä vietimme vanhan kapean kadun varrella – paremminkin sen alla – sijaitsevassa pienessä ravintolassa, jonka omisti kolme veljestä, kaikki iloisia vanhojapoikia: heistä yksi toimi kokkina, toinen hymyilevänä valkotakkisena tarjoilijana ja kolmas näppaili kitaraa yhtenä siinä kolmikossa, jonka oli määrä pitää huolta pöytämusiikista. Kädenkäänteessä valmistuivat tilatut ruoka-annokset, monenlaisia etelän herkkuja ilmestyi pöytäämme, ja viini, maan kotivalmiste, virvoitti suloisesti ruumista ja mieltä. Kitara, viulu ja taidokkaasti käsitelty harmonikka säestivät milloin yhden soittajan, milloin kaikkien kolmen laulamia joko vallattoman hilpeitä tai ylen kaihomielisiä napolilaisia lauluja. Ne palauttivat kuulijan mieleen jo taakse jääneet aurinkoiset päivät Napolin rantakaistaleella Santa Luciassa, Välimeren hyrskyt aallonmurtajaa vastaan ja myrskyssä huojuvat rantapuiston palmut; lisäksi Sinisen luolan ja Caprin satusaaren, Vesuviuksen ja Pompeijin ihmeet. Joku viivähti vielä Rooman arvokkaissa muistoissa, joku eli edelleen Sisilian lumoissa, Afrikan puolelta toi joku muistoja ja uneksui vielä erämaan yöstä ja keitaan palmusta. Kaikilla tuntui olevan sama ajatus: ihana on Italia! Sen ilma on lempeää tuoksua, maisemat värikylläisiä tauluja, sen kieli kuin musiikkia, sen asukkaat onnellisia hetken lapsia, yhtä valmiit hymyyn kuin kyyneleihin, niin lempeen kuin vihaankin. Ja laulavia, laulavia koko sielullaan ja ruumiillaan, syntymästään taiteilijoita, jotka lahjoillaan ilahduttavat varsinkin vierasmaalaisia ja sillä elatukseensa lisää ansaitsevat. Mutta ovat myös taitavia käytännön töissä, myöhään yöhön iloisesti ahertavia, vähiin mukavuuksiin tottuneita. Näitä sydämellisiä, hilpeitä ihmisiä ja heidän maataan oli juuri oppinut tuntemaan ja rakastamaan, kun tuli aika lähteä pois kukin konnulleen, arkisiin aherruksiinsa.

Viimeiset näkemämme kotimaan lehdet olivat yhä kertoneet jäästä ja lumesta, perin myöhästyneestä kevään tulosta. Oikein paleli, kun ajatteli kaukaista synnyinmaata. Ja tuntui sieltä päin ajatellen kuin sen asukkaatkin kantaisivat jäätä rinnassaan. Mieleeni johtuivat runoilijan säkeet:

Milloin meillä kesä tulevi,
konsa hanget lähtenevi
Suomen poikien povesta,
verestä viluisen kansan?

Miten kalpealta, köyhältä, hiljaiselta mahtaakaan kaikki tuntua eloisan ja värikkään Etelän jälkeen, josta liian vähän aikaa oli saanut nauttia. Kunpa saisi ainiaaksi jäädä tänne! Näin mietti kai jokainen mielessänsä. Ja kun joku ehdotti maljan Italialle, viinin, laulun ja lemmen maalle, kohosivat lasit innokkaasti.

Seuraan kuului myös korkeimman musiikkilaitoksemme silloinen johtaja Erkki Melartin, nyt jo vainaja. Virkistysmatkalla olevana häntä ei mielestämme voinut pyytää esittämään musiikkia, minkä ääressä hän oli pitkän työvuoden ahertanut. Edellä kuvatun hilpeän ja virkistävän yhdessäolon jälkeen, kun ”Europasta” jälleen astuimme ulkoilmaan, hän suureksi iloksemme itse ehdotti että menisimme vielä iltaa jatkamaan. ”Ehkä voisimme hotellini pianohuoneesta löytää rauhallisen kolkan, missä voisi ’tehdä musiikkia’. Mennään katsomaan.” Menimme, ja iloksemme oli pianohuone tyhjä. Muistan että sen katto oli korkea, holvimainen, ja että soittokoneen vieressä oli matalalla telineellä jättisuuri punainen atsalea.

Norjistettuaan ensin hiukan sormiaan säveltäjä löi voimakkaan alkuakordin, toisen, ja jo helähti kuuluville tuttu sävel, soi avoimen ikkunan kautta Firenzen kadulle “Ol’ kaunis kesäilta” kanteleensoittoa jäljittelevine välisoittoineen, hänen pianosovituksensa. Hiljaa aukenivat viereisten huoneiden ovet ja sisään hiipi erilaisia kuulijoita, mm. matkaileva englantilainen missi, mustapaita upseeri, pitkätukkainen pariisilainen taidemaalari ja pari pohjoismaalaista urheilijaa, kaikki hartaina kuunnellen suomalaisen kansanlaulun vienoa säveltä. Samassa äänilajissa jatkuen siitä paisui soittajan omia mielialoja ilmentävä mahtava sävelvuo, ja siitä puolestaan vähitellen hahmottui tuttu, ihana sävellys, Melartinin Legenda. Vähitellen se vuorostaan hiljeni, soinnut jo miltei häipyivät pois, kunnes ilman taukoa, mutta ikään kuin etsittyään selvää muotoa, ne jälleen yhtyivät muodostuen lopulta Suvivirren tutuksi säveleeksi. Ajatus seurasi sen sanoja: ”Taas niityn kukat koriat ja laiho laaksossa, myös yrttitarhat soriat, puut lehtiverhossa…” Sykähti niin kummasti sydänalassa, ja tahtomatta kohosi silmään kyynel. Tuntui kuin sävelten siivin olisi yhdessä hetkessä siirtynyt kotimaahan, sen paraikaa heräävän kevään keskelle, tuomien tuoksuun, yöttömän yön valkeuteen. Vähitellen vaimeni soitto, häipyi hiljaisuuteen, jota ei kukaan hennonut katkaista, kunnes soittaja nousi ja miltei hartaana lausui: ”Ajattelen, että näin ottaisimme vastaan Suomen suven.” Astuimme ulos Firenzen tummaan yöhön. Tähdet olivat syttyneet ja kuu hopeoi Arnojoen pinnan. Mutta mielessä väikkyi kotimaan valoisa kevät…

* * *

Vielä vierähti viikkoa pari. Viimeksi oli käyty Venetsiassa, kanavien ja gondolien kaupungissa, josta paluumatka ilman pysähdyksiä alkoi. Kun myrskyisen merimatkan jälkeen laiva vihdoin valkamoi kotimaan rantaan, oli vastassa Suomen suvi kaikkein ihanimmillaan, vaaleanvehreänä, tuoksuvana, linnunlauluisena. Kauan viivyteltyään se oli saapunut äkkiä kuin taikasanan esiin loihtimana; se soi jokaisen suomalaisen sydämessä, norjisti talven kangistamat jäsenet, kajasti katseitten iloisessa ilmeessä. Kevät oli sulattanut rinnan jään ja tuonut ihmiset lähemmäksi toisiaan.

Italialaiselle ystävälleni kirjoitin: ”Olen saapunut kaukaiseen kotimaahani ja tunnen itseni iloiseksi ja onnelliseksi – tervehtyneeksi. Kerroinhan sinulle, että P. Giovanni Battistan (Johannes Kastajan) päivän aikoina meillä ei ole yötä ensinkään. Nyt on se armas aika, lyhyen kesämme ihanin, jolloin puut ovat valkeassa kukassa, niityt ja järvien rannat samoin; jolloin ei taivaalta erota yhtään tähteä eikä valoja sytytetä illoin. Sinusta se oli kuin satua, mutta jos saavut katsomaan, näet sen olevan valkeata totta…

(Kirjoitus lienee 1940-luvulta, ja matka sijoittuu noin vuosiin 1934-1936).

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments