Lapsuuden muistoja: Kultaharava ja helminauha

Kuvassa Antamo Vaajakallio vaimonsa Mairen kanssa kesällä 2006.

Vanhetessamme unohdamme lähiasiat helposti, mutta kaukaisen lapsuuden tapahtumat säilyvät muistissa niin, että ne suorastaan näkee, kuten tämänkin tapahtumasarjan.

Kesä vuonna 1925 oli kaunis ja lämmin. Olin vajaa viisivuotias pellavapää. Perheellä oli kesähuvila Järvenpäässä. Kookkaanpuoleinen pyöröhirsihuvila lasiverantoineen oli – ehkä hyvinkin vain pari vuota aikaisemmin – siirretty Terijoelta. Tuvan katossa riippui likaisenvalkoinen vanhanaikaisen kierteinen sähköjohto, jonka päässä oli messinkinen lampunpidin, armatuuri. Permanto oli maalaamatonta lautaa, jossa säännölliset naulankantarivit kertoivat lattiapalkkien paikat. Seikka, jolla on oma osuutensa tarinassa.

Vaikka Liinamammalla oli ollut kissa-astma jo pikkutytöstä asti, meillä oli kissa. Essu pelkäsi kamalasti ukkosta. Ja pelkäämistä piisasi, sillä ukonilma rakasti kesäpaikkaamme. Kun ensimmäisen kerran jyrähti, Essua vietiin sängyn alle. Siitä näkyi vain takapuoli ja hermostuneesti vispaava häntä. Kattiparka sai olla sängyn alla harva se päivä.

Taas oli ukonilma ja taivas savenharmaa. Vettä tuli kaatamalla. Istuessani näin katosta riippuvan sähköjohdon, jossa ei ollut lamppua. Sähkövirta meillä kyllä oli. Äkkiä kuului kova jyrinä. Katselin hämmästyneenä, kun lampun pitimestä levisi kuin loistavista kultalangoista muodostunut haravapurkaus. Se valui lattialle ja hävisi naulankantoihin. Kaikessa vaarallisuudessaan tämä ihmeellinen tulitanssi oli minulle, pienelle pojalle, sadunomainen ilotulitus, joka piirtyi tarkoin muistin kuvastoon. Arvelen, että tuo tuliharava hentoine mutta loistavine säkeineen käsitti parikymmentä purkausvanaa, jotka viipyivät näkyvissä sekunnin verran, kadoten lähimpään maakosketukseen, lattian rautaisiin naulankantoihin.

Livahdin ison kolmiruutuikkunan ääreen. Minulle, jonka naama ylsi juuri mukavasti ikkunalaudan yläpuolelle, se oli suosikkipaikka. Oli pimeää, vaikka oli keskipäivä. Sade valui rankkana ilmeettömältä taivaalta. Äkkiä salama iski valtavan räjähdyksen tavoin alas tyhjälle heinäpellolle. Näin jotain, jota en koskaan aikaisemmin enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt. Taivaan ja myrskyisen maiseman halkaisi jättimäinen helminauha: todellakin, sarja loistavia, pyöreitä huikaisevan kirkkaita erillisiä tähtiä säännöllisin välimatkoin. Tämä luonnon hohtava jättiläisommel yhdisti toisiinsa maiseman kaksi puoliskoa. Se viipyi juoksevana nauhana silmissäni, ilmeisesti verkkokalvon jälkikuvana. Tänäkin päivänä tuo kuva ilmestyy näkökeskukseeni, johon se tallentui yli 80 vuotta sitten. Olin nähnyt jotain ihmeellistä ja tuiki harvinaista, jota vain harvalle onnelliselle on suotu: helminauhasalaman.

Antamo Vaajakallion muistelu kotonaan Muuramessa 2007
(1920-2008; Sininen kirja: taulu V B 91; uusi merkintä AAB_IG)

(alkuperäisestä tekstistä toimittanut Paula Virmasalo)

Vastaa