Antamo Vaajakallio

Antamo Vaajakallion syntymästä on kulunut 100v!

Isäni Antamo Vaajakallion syntymästä on kulunut 100v!

 

 

09.11.1920 Helsinki – 29.03.2008 Muurame

 

Antamo Vaajakallio (ABB_IG) oli yksi Bär/Bähr -sukuseura ry:n perustajajäsenistä ja sukuseuramme ensimmäinen puheenjohtaja (1992-2001).

 

Hän teki elämäntyönsä suunnittelijana ja piirtäjänä Valmetin Tourulan tehtaalla vuodesta 1947, mainospiirtäjänä vuodesta 1959 ja myöhemmin Valmetin Rautpohjan tehtaan teknisenä graafikkona eläkkeelle jäämiseensä saakka.

 

Antamolla oli absoluuttinen sävelkorva ja hän oli musikaalisesti erittäin lahjakas. Hän kuului Jyväskylän Amatööriorkesteriin ja vuodesta 1958 Jyväskylän Orkesteriin (myöhemmin Jyväskylä sinfonia) toimien sen oboistina. Hän soitti useita muitakin instrumentteja, mm. englannintorvea ja huilua ja oli Mieskuoro Sirkkojen ja Harmaitten herrojen pitkäaikainen jäsen.

 

Hän ilahdutti soitollaan useita perheen ja ystävien kokoontumisia. Lisäksi hän oli myös taitava soitinrakentaja ja rakensi itselleen barokkiurut sekä useita huiluja. Ennen kuolemaansa hänen suunnitelmiinsa kuului uuden barokkihuilujen sarjan rakentaminen.

Hänen käsissään syntyi myös lukuisia ex-libriksiä, koruja, puukkoja, kaukoputkia ym.

Hän oli Jyväskylän Tähtitieteellinen yhdistys Siriuksen perustajajäsen.

 

Hän kirjoitti vuosikaudet osittain isänsä, vanhan maanmittarin ABB_I Edvin Ossian Vaajakallion, kertomiin tarinoihin pohjautuvia, vanhaa Jyväskylää käsitteleviä pakinoita Suur-Jyväskylän lehteen. Suuri osa pakinoista julkaistiin äänitettyinä myös Radio Keski-Suomessa. Antamon pakinasarja Tallukoita ja tanssikenkiä, antamoisia vanhasta Jyväskylästä, ilmestyi Minervan kustantamana 2004. (lähde Paula Virmasalo 03.2012)

Kuva Jukka Vaajakallio

Jukka Vaajakallio,

Paula Vaajakallio ja

Anna-Maija Eskonen,pj Bär/Bähr sukuseura

 

Posted by Bär/Bähr Sukuseura in Uutiset, 0 comments

Antamon silakkarullat

Isäni Antamo Vaajakallio (ABB_IG) oli innokas ja pikkutarkka kokki. Hänen pyttipannussaan perunan palat olivat kaikki saman kokoisia, sipuli oli leikattu täsmällisesti yhtä paksuiksi renkaiksi tai pieniksi kuutioiksi, salaattia ei koskaan revitty kulhoon vaan sekin leikattiin terävällä veitsellä ”määrämittaan”. Vaikka hänen makupalettiinsa mahtuivat jo 60-luvun lopulla niin valkosipuli kuin paprikatkin, kokeiltiinpa meillä joskus sammakonreisiäkin, perhe piti ennenkaikkea hänen perinteisistä suomalaisista herkuistaan. Jouluisen pitopöydän ehdoton suosikki oli silakkarullat. Isän tekeminä niissä oli juuri oikea pehmeys yhdistettynä oikeaan kirpeyteen. Tämän reseptin olen kopioinut joskus häneltä, mutta jostain syystä itseni tekemät eivät vedä vertoja isän valmistamille. Antamon silakkarullat on keilemisen arvoinen resepti joka tapauksessa.

Tässä Antamo on kuvattu muoviessu edessä, jollain herrojen makkarakurssilla. Kuva löytyi isän arkistoista, kuvaajaa ei ole tiedossa.

 

Valmistusaineet:

4 dl vettä
2 dl etikkaa
2-4 kukkuraista rkl sokeria
1 rkl suolaa
10-15 maustepippuria
10 valkopippuria
6-10 mustapippuria
1 iso sipuli viipaloituna
1 porkkana viipaloituna
2-3 laakerinlehteä
3-4 neilikkaa

Valmistusohje:

Kiehauta liemi ja siivilöi.
Kaada silakoille, jotka olet asettanut rullattuina vieri viereen sopivan kokoiseen kattilaan.
Keitä hiljaisella tulella 15-20 minuuttia.
Jäähdytä.

Laita silakkarullat tarjolle esimerkiksi lasipurkkiin. Halutessasi voit käytää koristeina liemen laakerinlehtiä, porkkanasiivuja ym.

Paula Virmasalo (ABB_IGb)

Posted by Paula Virmasalo in Keittokirja, 0 comments

Lapsuuden muistoja: Kultaharava ja helminauha

Kuvassa Antamo Vaajakallio vaimonsa Mairen kanssa kesällä 2006.

Vanhetessamme unohdamme lähiasiat helposti, mutta kaukaisen lapsuuden tapahtumat säilyvät muistissa niin, että ne suorastaan näkee, kuten tämänkin tapahtumasarjan.

Kesä vuonna 1925 oli kaunis ja lämmin. Olin vajaa viisivuotias pellavapää. Perheellä oli kesähuvila Järvenpäässä. Kookkaanpuoleinen pyöröhirsihuvila lasiverantoineen oli – ehkä hyvinkin vain pari vuota aikaisemmin – siirretty Terijoelta. Tuvan katossa riippui likaisenvalkoinen vanhanaikaisen kierteinen sähköjohto, jonka päässä oli messinkinen lampunpidin, armatuuri. Permanto oli maalaamatonta lautaa, jossa säännölliset naulankantarivit kertoivat lattiapalkkien paikat. Seikka, jolla on oma osuutensa tarinassa.

Vaikka Liinamammalla oli ollut kissa-astma jo pikkutytöstä asti, meillä oli kissa. Essu pelkäsi kamalasti ukkosta. Ja pelkäämistä piisasi, sillä ukonilma rakasti kesäpaikkaamme. Kun ensimmäisen kerran jyrähti, Essua vietiin sängyn alle. Siitä näkyi vain takapuoli ja hermostuneesti vispaava häntä. Kattiparka sai olla sängyn alla harva se päivä.

Taas oli ukonilma ja taivas savenharmaa. Vettä tuli kaatamalla. Istuessani näin katosta riippuvan sähköjohdon, jossa ei ollut lamppua. Sähkövirta meillä kyllä oli. Äkkiä kuului kova jyrinä. Katselin hämmästyneenä, kun lampun pitimestä levisi kuin loistavista kultalangoista muodostunut haravapurkaus. Se valui lattialle ja hävisi naulankantoihin. Kaikessa vaarallisuudessaan tämä ihmeellinen tulitanssi oli minulle, pienelle pojalle, sadunomainen ilotulitus, joka piirtyi tarkoin muistin kuvastoon. Arvelen, että tuo tuliharava hentoine mutta loistavine säkeineen käsitti parikymmentä purkausvanaa, jotka viipyivät näkyvissä sekunnin verran, kadoten lähimpään maakosketukseen, lattian rautaisiin naulankantoihin.

Livahdin ison kolmiruutuikkunan ääreen. Minulle, jonka naama ylsi juuri mukavasti ikkunalaudan yläpuolelle, se oli suosikkipaikka. Oli pimeää, vaikka oli keskipäivä. Sade valui rankkana ilmeettömältä taivaalta. Äkkiä salama iski valtavan räjähdyksen tavoin alas tyhjälle heinäpellolle. Näin jotain, jota en koskaan aikaisemmin enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt. Taivaan ja myrskyisen maiseman halkaisi jättimäinen helminauha: todellakin, sarja loistavia, pyöreitä huikaisevan kirkkaita erillisiä tähtiä säännöllisin välimatkoin. Tämä luonnon hohtava jättiläisommel yhdisti toisiinsa maiseman kaksi puoliskoa. Se viipyi juoksevana nauhana silmissäni, ilmeisesti verkkokalvon jälkikuvana. Tänäkin päivänä tuo kuva ilmestyy näkökeskukseeni, johon se tallentui yli 80 vuotta sitten. Olin nähnyt jotain ihmeellistä ja tuiki harvinaista, jota vain harvalle onnelliselle on suotu: helminauhasalaman.

Antamo Vaajakallion muistelu kotonaan Muuramessa 2007
(1920-2008; Sininen kirja: taulu V B 91; uusi merkintä AAB_IG)

(alkuperäisestä tekstistä toimittanut Paula Virmasalo)

Posted by Paula Virmasalo in eMuseo, 0 comments