Jo joutui armas aika – Ilta Koskimies

Ilta Koskimies (Sininen Kirja : Taulu V B 67. Uusi merkintä: ABB_ac)

s. 22.11.1879 Pihlajavesi, Keuruu, k. 9.11.1958, Helsinki

runoilija, suomentaja

isä Julius Bergroth,
äiti Julia Nanny Sofia Bähr (Sininen Kirja: Taulu IVB 28. Uusi merkintä: ABB_a)

Löysin tämän käsikirjoituksen äitini Aulikki Lappi-Seppälän (o.s. Koskimies) jäämistöstä jokin aika sitten. Jos se on joskus julkaistu, mahdollisesta julkaisemisesta on ainakin melkoisesti aikaa. Olen toimittanut käsikirjoitusta hyvin keveällä kädellä, lähinnä päivittänyt muutamien sanojen oikeinkirjoitusta ja ottanut kantaa pariin poistettavaksi aiottuun kohtaan, jotka olen palauttanut tekstiin.

Jyrki Lappi-Seppälä

Ilta Koskimies:
JO JOUTUI ARMAS AIKA

Kuin eilisen muistan vielä sen päivän toistakymmentä vuotta sitten, jolloin lääkärin suusta kuulin mieltäni miltei järkyttävän määräyksen lähteä pariksi kuukaudeksi etelään, Italiaan. ”Mahdollisimman suuri ympäristön vaihdos on välistä paras lääke, joka uusii ihmisen sielun ja ruumiin voimat. Ei muuta kuin lähtöpuuhiin, ja onnea matkalle.”

Ensin tuntui kuin tuollainen matka minun kohdaltani olisi sula mahdottomuus. Vihdoin kuitenkin, monen puuhan ja pulman jälkeen, eräänä kylmän kylmänä talvipäivänä alkoi kuin alkoikin se matka parin muun suomalaisen seurassa. ”Hyvästi, armas synnyinmaa.” Paksua jäätä murtavassa laivassa Mälarin kauniiseen kaupunkiin, junassa halki Etelä-Ruotsin, edelleen Saksan läpi yhä vain ”suven suuntaan”, puhki Alppien, kunnes eräänä ikimuistettavana aamuna junailijan suusta kajahti jännityksellä odotettu: Rooma. Olimme saapuneet matkan ensimmäiseen päämaaliin. Se oli kuin satua.

Helposti viehättyisin nyt kertomaan monesta, milloin ylevästä milloin huvittavasta yksityiskohdasta matkan varrella eri kaupungeissa, mutta tämän kirjoituksen puitteessa se ei voi tapahtua; kenties toiste voin esittää niistä pienen poimielman.

* * *

Meitä oli viisi suomalaista tavannut toisensa Firenzessä, eri tahoilta etelämpää saapuneina, kaikki jo paluumatkalla kotimaahan. Monta päivää olimme aamusta iltaan kulkeneet katselemassa ja ihailemassa tämän kaupungin kuuluisia taideaarteita, vuosisatoja sitten siellä asuneiden ja vaikuttaneiden suurten mestarien käsialoja: milloin taidekokoelmissa maalauksina ja veistoksina, milloin jonkin kirkon tai muun monumentaalisen rakennuksen ylevissä muodoissa, milloin muistopatsaina kaupungin monien aukioiden (piazza) kaunistuksena. Kuten tiedämme, mainitaan Firenzen yhteydessä nimet sellaiset kuin Michelangelo, Leonardo da Vinci, Dante, Botticelli, Giotto ja Medici-suvun eri jäsenet vain muutamia mainitakseni. Silloisen päiväkirjani lehdeltä luen merkinnän: ”Tätä kirjoitan Danten patsaan luona, ja äsken osoitti oppaamme meille sen paikan, missä Jumalaisen näytelmän kirjoittaja kirkkotiellä tapasi kainon Beatricen.” Ja toinen sivu kertoo: Tänään on Savonarolan polttokuoleman muistopäivä 23. toukokuuta. Sillä kohdalla, missä rovio yli neljäsataa vuotta sitten sijaitsi, on torin kivetykseen hakattu latinankieliset muistosanat, jotka Firenzen kaupunki vuosittain sinä päivänä ympäröi tuoreella kukkaseppeleellä.” Lisäksi olimme käyneet vanhoissa luostareissa ja juhlallisissa pyhäköissä – nekin täynnä taideaarteita – kuunnellen korkeuteen kohoavien kaariholvien hämärässä ihanaa kuorolaulua ja musiikkia, vuosisatain takaisia jaloja säveleitä…

Viimeisen illan Firenzessä vietimme vanhan kapean kadun varrella – paremminkin sen alla – sijaitsevassa pienessä ravintolassa, jonka omisti kolme veljestä, kaikki iloisia vanhojapoikia: heistä yksi toimi kokkina, toinen hymyilevänä valkotakkisena tarjoilijana ja kolmas näppaili kitaraa yhtenä siinä kolmikossa, jonka oli määrä pitää huolta pöytämusiikista. Kädenkäänteessä valmistuivat tilatut ruoka-annokset, monenlaisia etelän herkkuja ilmestyi pöytäämme, ja viini, maan kotivalmiste, virvoitti suloisesti ruumista ja mieltä. Kitara, viulu ja taidokkaasti käsitelty harmonikka säestivät milloin yhden soittajan, milloin kaikkien kolmen laulamia joko vallattoman hilpeitä tai ylen kaihomielisiä napolilaisia lauluja. Ne palauttivat kuulijan mieleen jo taakse jääneet aurinkoiset päivät Napolin rantakaistaleella Santa Luciassa, Välimeren hyrskyt aallonmurtajaa vastaan ja myrskyssä huojuvat rantapuiston palmut; lisäksi Sinisen luolan ja Caprin satusaaren, Vesuviuksen ja Pompeijin ihmeet. Joku viivähti vielä Rooman arvokkaissa muistoissa, joku eli edelleen Sisilian lumoissa, Afrikan puolelta toi joku muistoja ja uneksui vielä erämaan yöstä ja keitaan palmusta. Kaikilla tuntui olevan sama ajatus: ihana on Italia! Sen ilma on lempeää tuoksua, maisemat värikylläisiä tauluja, sen kieli kuin musiikkia, sen asukkaat onnellisia hetken lapsia, yhtä valmiit hymyyn kuin kyyneleihin, niin lempeen kuin vihaankin. Ja laulavia, laulavia koko sielullaan ja ruumiillaan, syntymästään taiteilijoita, jotka lahjoillaan ilahduttavat varsinkin vierasmaalaisia ja sillä elatukseensa lisää ansaitsevat. Mutta ovat myös taitavia käytännön töissä, myöhään yöhön iloisesti ahertavia, vähiin mukavuuksiin tottuneita. Näitä sydämellisiä, hilpeitä ihmisiä ja heidän maataan oli juuri oppinut tuntemaan ja rakastamaan, kun tuli aika lähteä pois kukin konnulleen, arkisiin aherruksiinsa.

Viimeiset näkemämme kotimaan lehdet olivat yhä kertoneet jäästä ja lumesta, perin myöhästyneestä kevään tulosta. Oikein paleli, kun ajatteli kaukaista synnyinmaata. Ja tuntui sieltä päin ajatellen kuin sen asukkaatkin kantaisivat jäätä rinnassaan. Mieleeni johtuivat runoilijan säkeet:

Milloin meillä kesä tulevi,
konsa hanget lähtenevi
Suomen poikien povesta,
verestä viluisen kansan?

Miten kalpealta, köyhältä, hiljaiselta mahtaakaan kaikki tuntua eloisan ja värikkään Etelän jälkeen, josta liian vähän aikaa oli saanut nauttia. Kunpa saisi ainiaaksi jäädä tänne! Näin mietti kai jokainen mielessänsä. Ja kun joku ehdotti maljan Italialle, viinin, laulun ja lemmen maalle, kohosivat lasit innokkaasti.

Seuraan kuului myös korkeimman musiikkilaitoksemme silloinen johtaja Erkki Melartin, nyt jo vainaja. Virkistysmatkalla olevana häntä ei mielestämme voinut pyytää esittämään musiikkia, minkä ääressä hän oli pitkän työvuoden ahertanut. Edellä kuvatun hilpeän ja virkistävän yhdessäolon jälkeen, kun ”Europasta” jälleen astuimme ulkoilmaan, hän suureksi iloksemme itse ehdotti että menisimme vielä iltaa jatkamaan. ”Ehkä voisimme hotellini pianohuoneesta löytää rauhallisen kolkan, missä voisi ’tehdä musiikkia’. Mennään katsomaan.” Menimme, ja iloksemme oli pianohuone tyhjä. Muistan että sen katto oli korkea, holvimainen, ja että soittokoneen vieressä oli matalalla telineellä jättisuuri punainen atsalea.

Norjistettuaan ensin hiukan sormiaan säveltäjä löi voimakkaan alkuakordin, toisen, ja jo helähti kuuluville tuttu sävel, soi avoimen ikkunan kautta Firenzen kadulle “Ol’ kaunis kesäilta” kanteleensoittoa jäljittelevine välisoittoineen, hänen pianosovituksensa. Hiljaa aukenivat viereisten huoneiden ovet ja sisään hiipi erilaisia kuulijoita, mm. matkaileva englantilainen missi, mustapaita upseeri, pitkätukkainen pariisilainen taidemaalari ja pari pohjoismaalaista urheilijaa, kaikki hartaina kuunnellen suomalaisen kansanlaulun vienoa säveltä. Samassa äänilajissa jatkuen siitä paisui soittajan omia mielialoja ilmentävä mahtava sävelvuo, ja siitä puolestaan vähitellen hahmottui tuttu, ihana sävellys, Melartinin Legenda. Vähitellen se vuorostaan hiljeni, soinnut jo miltei häipyivät pois, kunnes ilman taukoa, mutta ikään kuin etsittyään selvää muotoa, ne jälleen yhtyivät muodostuen lopulta Suvivirren tutuksi säveleeksi. Ajatus seurasi sen sanoja: ”Taas niityn kukat koriat ja laiho laaksossa, myös yrttitarhat soriat, puut lehtiverhossa…” Sykähti niin kummasti sydänalassa, ja tahtomatta kohosi silmään kyynel. Tuntui kuin sävelten siivin olisi yhdessä hetkessä siirtynyt kotimaahan, sen paraikaa heräävän kevään keskelle, tuomien tuoksuun, yöttömän yön valkeuteen. Vähitellen vaimeni soitto, häipyi hiljaisuuteen, jota ei kukaan hennonut katkaista, kunnes soittaja nousi ja miltei hartaana lausui: ”Ajattelen, että näin ottaisimme vastaan Suomen suven.” Astuimme ulos Firenzen tummaan yöhön. Tähdet olivat syttyneet ja kuu hopeoi Arnojoen pinnan. Mutta mielessä väikkyi kotimaan valoisa kevät…

* * *

Vielä vierähti viikkoa pari. Viimeksi oli käyty Venetsiassa, kanavien ja gondolien kaupungissa, josta paluumatka ilman pysähdyksiä alkoi. Kun myrskyisen merimatkan jälkeen laiva vihdoin valkamoi kotimaan rantaan, oli vastassa Suomen suvi kaikkein ihanimmillaan, vaaleanvehreänä, tuoksuvana, linnunlauluisena. Kauan viivyteltyään se oli saapunut äkkiä kuin taikasanan esiin loihtimana; se soi jokaisen suomalaisen sydämessä, norjisti talven kangistamat jäsenet, kajasti katseitten iloisessa ilmeessä. Kevät oli sulattanut rinnan jään ja tuonut ihmiset lähemmäksi toisiaan.

Italialaiselle ystävälleni kirjoitin: ”Olen saapunut kaukaiseen kotimaahani ja tunnen itseni iloiseksi ja onnelliseksi – tervehtyneeksi. Kerroinhan sinulle, että P. Giovanni Battistan (Johannes Kastajan) päivän aikoina meillä ei ole yötä ensinkään. Nyt on se armas aika, lyhyen kesämme ihanin, jolloin puut ovat valkeassa kukassa, niityt ja järvien rannat samoin; jolloin ei taivaalta erota yhtään tähteä eikä valoja sytytetä illoin. Sinusta se oli kuin satua, mutta jos saavut katsomaan, näet sen olevan valkeata totta…

(Kirjoitus lienee 1940-luvulta, ja matka sijoittuu noin vuosiin 1934-1936).

Vastaa